Vaikka jokaisen leiripaikan kohdalla on tuntunut siltä, että siellä voisi viipyä pidempään jotta ehtisi näkemään vielä enemmän, vaihdoimme silti leiriä Ottan jälkeen Randsverkiin. Paikan vaihdos piristää, ja tulee tunne että matkalla on ollut jo todella pitkään. Randsverk Camping oli meille tuttu paikka, jonne mieluusti palasimme uudelleen. Muistiin oli jäänyt uusittu huoltorakennus ja mäntymetsän neulaspolut, jolla lenkkeilyttää koirat. Molemmat löytyivät leirintäalueelta edelleen, joten reilun tunnin ajomatkan jälkeen laitoimme leirin pystyyn sinne. Ensimmäisenä iltana kävimme tutkimassa Stuttgonfossenin vesiputousta. Tein suositeltuun reittiin muutoksia, ja kuljimme putoukselle metsäautotietä pitkin. Vesiputous oli kaunis ja hurja, kun se vyörytti turkoosinväristä vettä voimalla alas. Koirat empivät kuvissa poseeraamista kun vieressä pauhasi hurja koski. Paluumatka tyssäsi kuin seinään, tai tarkemmin sanottuna lehmiin. Ne olivat vallanneet metsäautotien emmekä tohtineet yrittää koirien kanssa niiden ohittamista. Päätimme, että Tomi lähtee asvalttitietä pitkin hakemaan autoa, ja minä jään koirien kanssa putoukselle odottelemaan. Naudat olivat vallanneet myös auton parkkipaikan, ja odottelu venyikin puolituntiseksi. Lopulta kuitenkin Tomi pääsi auton kanssa takaisin putoukselle, ja kreivin aikaan saapuikin, sillä lehmät olivat jo siirtyneet putouksen viereisen mökin takapihalle.
Seuraavana päivänä teimme pitkän retken viereisen Lemonsjoen kupeesta lähtevälle Trollhojlle. Tämä reitti sisälsi miltei pystysuoran aloituksen, joka kovisteli jalat hapoille. Raskaan aloituksen jälkeen reitti nousi loivemmin ja aurinkokin alkoi tihkusateen jälkeen taas nostaa hikeä otsalle. Nousujen jälkeen löysimme upean taukopaikan, josta saattoi ihailla utuisen pilvistä ja aurinkoista maisemaa. Tämä reitti on nimetty pikku-Bessegeniksi, eikä syyttä. Maisema jota tauolla katsoimme oli kuin suoraan Bessegenin pikkusisar. Tämäkään reitti ei muita patikoijia juuri kiinnostanut. Alun nousussa väistimme yhtä pariskuntaa, jotka olivat käyneet ensimmäisen nousun jälkeisellä näköalapaikalla, ja keskellä reittiä meidät ohitti kaksi maastopyöräilijää jotka laskettelivat vuoren rinnettä alas. Siinä olivat sen retken ihmiskontaktit.
Tauon jälkeen katsoimme taivaanrantaa, jonne oli ilmestynyt sadepilviä. Koska reitin alussa oli tihuttanut, arvelimme että pisaroita ripsisi paluumatkallakin. Jatkoimme reittiä ja seurasin outdoor-activen applikaatiosta suuntaa. Viimeiselle huipulle päästyämme alkoi alamäki, kirjaimellisesti. Ennen niin selkeästi merkitty polku katosi, ja laskettelimme vuoren rinnettä alas koko ajan noin 100 metriä polulta sivussa. Aina välillä olimme gps:n mukaan polulla, mutta mitään ei maassa näkynyt. Vuoren rinteeltä huomasimme, että siellä missä polku ehkä kulkisi oli lauma lehmiä. Ei siis sinne. Rämmimme kohti määränpäätä yhä korkeammaksi muuttuvassa varvikossa, kun ukkonen alkoi jyristä. Lampaita ja niiden kauloissa kiliseviä kelloja oli siellä täällä ja eteneminen oli polun puuttuessa Velpun kanssa hankalaa. Onneksi ukkospelkoinen Velpu ei juurikaan jyrinästä piitannut, kun lähellä oli lampaita joiden kellot veivät paimenen huomion salamoinnin sijaan. Lopulta sateen jo yltyessä löysimme polun ja pääsimme patikoimaan mutaiseksi muuttuneella reitillä takaisin autolle.
Kolmantena päivänä lepäilimme puolille päiville saakka. Edellisen päivän sateessa rämpiminen oli muuttanut koirat väsyneiksi, ja päätimme antaa niille koko päivän lepoa. Bordercollie jaksaisi fyysisesti kyllä, mutta koska koko reissu on raskas henkisestikin, lepopäivä ilman patikkareissuja tulisi varmasti tarpeeseen. Koirat siis jäivät vaunulle ja me suuntasimme pyöräretkelle. Norjalaiseen tapaan sekään ei ollut helppo, vaikka reittiä koko perheelle ja lapsille suositeltiinkin. Jalat saivat tehdä töitä myös tänään, tuskaisen pitkissä ylämäissä, joissa ei loppua näkynyt.
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).