Puoli vuotta Copla-tutkimuksessa

Kirjoittaja Mirja Leinikka 01 marraskuu, 2018

Jännityspäänsärky hiipii hartioille keskiviikkona. Torstaina on Velin puolivuotiskontrollin kuvaukset Copla-tutkimuksessa. Päivää aiemmin kävimme juoksemassa fysioterapeutin testit läpi eläinsairaalassa, ja saimme aikaa kulumaan niihin vain puoli tuntia. Veli on aikuistunut ja testit menivät treenistä, hieman vaikeammassa ympäristössä toteutettuna tosin.

Minä pelkään ja jännitän kuvien tuloksia niin, että otan yöksi lääkkeen, joka vie tuskaisen säryn pois takaraivoltani. Aiemmin minäkin luulin, että ocd:stä parantuu vaivatta harrastuskoiraksi. Sitten Velin isoveljellä Ilolla todettiin leikatussa olkapäässä alkava nivelrikko, ja agilityharrastuksemme loppui siihen. Nyt pelkään, että Velikään ei toivu terveeksi.

Ilo on erityinen, kuten jokainen oma koirani, ja siksi sen diagnoosi aiheutti suuren surun. Onneksi asioilla oli tälläkin kertaa tapana järjestyä: Ilo saatiin hoidettua kuukauden kipulääkityksellä oireettomaksi, ja nyt se juoksee taas lujaa lääkkeittä pitkin syksyisiä sänkipeltoja. Sain toistaiseksi pitää tämän tärkeän koirani vaikka yhdestä harrastuksesta jouduimmekin luopumaan. Ilolle löysin myös lääkärin, joka ymmärtää erityistä koiraani: hän tutki Ilon lattialla kuin fysioterapeutin vastaanotolla, ja sai tämän herkän ja suuren bordercolliepojan rentoutumaan palpoinnissa niin, että sen silmät lupsahtelivat kiinni. Hänen mukaansa ocd-koirien ennusteet ovat nykyisin melko huonoja. Sairaudesta ei toivuta enää lainkaan niin hyvin kuin ennen. Kenties sairaus on päässyt muuntumaan rodussa, jossa sitä esiintyy jo tuskallisen paljon.

Velin puolivuotiskontrollin aamuna ajan sairaalaan auringon yrittäessä kurkistella lokakuisten pilvien välistä. Liikennevaloissa lähetän tekstiviestin ystävälleni: ahdistaa.

Sairaalassa en ilmoittaudu vastaanottoon, sillä olen oppinut että siellä ei tiedetä tutkimuksesta mitään. Tiedän että aiheutan itselleni vain harmaita hiuksia keskustelemalla vastaanottovirkailijoiden kanssa aiheesta. Fysioterapeuttimme tulee ottamaan meidät vastaan aulasta, ennenkuin ehdin soittaa hänelle että olemme saapuneet.

“I’m sorry Veli needs to stand one more time on a mat” hän sanoo, mutta minua ei harmita, kun saan keskustella jonkun kanssa jotakin englanniksi. Niitä tilanteita tulee eteeni nykyisin liian harvoin, kun päivätyöni hoituvat vain suomeksi.

Veli seisoo tottuneesti matolla ilman palkkiota pienen hetken, ja saamme puuttuvat voimalevykuvat otettua. Sen jälkeen hoitaja vie meidät eläinlääkärin luokse.

Eläinlääkärimme on yhtä mukava kuin ennenkin. Olen lähettänyt hänelle aiemmin myös Ilon röntgenkuvat, kun hädissäni halusin että hänkin kertoisi sen tilanteesta mielipiteensä.

“Lisäravinteista omega 3 rasvahapot auttavat tutkitusti jonkin verran nivelrikkokipuun. Glukosaamiinista voi olla hyötyä, mutta sen pitäisi olla sulfaattimuotoista. Useissa koirille suunnattuissa nivelvalmisteissa glukosamiini on hydrokloridimuodossa, josta ei ole hyötyä nivelrikkoon lainkaan”. Opin, että oma glukosamiinini on nimenomaan HCL-muotoista, joten minun on hankittava HCI-muotoista valmistetta, samoin kuin uudet öljyt omega 6-rasvahappojen tilalle.

Velin tutkimukset alkavat kävely- ja juoksunäytteellä ulkona, jotka onnistuvat yli odotusten: ei pomppimista, vetämistä eikä hihnan järsimistä. Sen jälkeen seuraa tutkimuksen vaikein osuus, kun Velin kaikki raajat palpoidaan läpi pöydällä. Tarvitsemme tällä kertaa avuksi myös hoitajan, sillä Veli ei halua maata pöydällä kyljellään liikkumatta. Kun sitä tässä asennossa sitten kuitenkin pidetään, kiinnitän huomiota sen rauhalliseen hengitykseen ja silmiin, joissa eivät vilahtele valkuaiset. Pöydältä päästyään Veli pusuttelee lääkärin, ja palautuu ikävästä tutkimuksesta hetkessä. Olen onnellinen, että se on saanut lahjaksi loistavan palautumiskyvyn. Se on pelastanut meidät paljolta.

Palpoinnin jälkeen Veli rauhoitetaan ja minä lähden töitteni pariin hetkeksi. Velin molemmat olkanivelet ultrataan, röntgenkuvataan ja ct-kuvataan. Olen kiitollinen, että sen toipumista seurataan näin tarkasti, ja että seurannassa ovat sekä leikattu että leikkaamaton nivel. Erityisen kiitollinen olen siitä, että minulle ei aiheudu seurannasta kustannuksia.

Muutaman tunnin kuluttua lääkäri soittaa, että Veli heräilee ja saan tulla noutamaan sen. Palaan sairaalalle sydän hermostuksesta pamppaillen. Nyt saan tietää asian, jota olen peläten odottanut.

“Velin paraneminen etenee odotetusti. Kuvissa ei näy nivelrikkoa” lääkäri sanoo, ja minä tunnen kuinka hartioiltani poistuu niitä jännityksessä pitänyt raskas paino.

“Kiitos” sanon, kun lääkäri sekä hoitaja kertovat palaavansa seuraavaan kontrolliin jälleen puolen vuoden kuluttua.

Kun ajamme Velin kanssa takaisin kotiin toipumaan päivän tapahtumista, aurinko on raivannut tieltään marraskuiset pilvet ja lennättää joutsenia taivaalla valossaan. Veli toipuu ensimmäistä kertaa rauhoituksesta ilman vesiripulia, ja meidän elämämme jatkuu kohti yhteisiä unelmia.

---

---

Kaksi oikein kasvuhäiriöissä -blogissa sinua saattavat kiinnostaa myös: