Leikkauspäivän aamuna on aikainen herätys. Eläinsairaalassa pitää olla paikalla kello 7.30. Herään ennen kuutta, teen eväät ja pakkaan työlaukkuni. Mies vie Velin ulos. Yöllä on ollut pakkasta ja auton ikkunat ovat jäähileen peittämiä. Kun Veli palaa lenkiltä, nostan sen häkkiin, ja lähdemme ajamaan kohti Viikkiä. Kotitien varrella olevia peltoja valaisee aamuaurinko, jonka säteissä kolme rusakkoa juoksee kilpaa kohti metsän varjoja.
Viikissä meidät ottaa vastaan uusi hoitaja.
“Miten Veli on voinut?”
“Millainen ruokahalu sillä on ollut?”
“Onko sinulla esitäytetty kaavake, joka arvioi koiran vointia?”
Vastailen tuttuihin kysymyksiin samalla kun Veli kiipeää hoitajan syliin ja pussailee tämän kasvot märiksi. Veli on saanut viikon verran tulehduskipulääkkeen lisäksi opiaattikipulääkettä, Tramadolia, puolikkaan annostuksen verran kolmesti päivässä. Se ei ole ontunut lääkityksen ansiosta juuri lainkaan ja on ollut energinen oma itsensä. Ruoka on kuitenkin maistunut viikon aikana hieman aiempaa heikommin, mikä ei ole tähän mennessä ollut tavallista. Olen ruksinut kaavakkeeseen Velin voivan hyvin. Ilman lääkkeitä tilanne ei olisi sama.
“Jos Veli on kovin kipeä leikkauksen jälkeen, se jää tänne yöksi seurantaan. Soitamme sinulle viimeistään kello neljä, jolloin saat tietää pääseekö Veli tänään kotiin, vai voitteko hakea sen täältä vasta huomenna”.
Työpaikalla aika kuluu kuin huomaamatta. En ehdi pohtia miten leikkaus mahtaa sujua. Huolettomuuden takana on tunne siitä, että Veli saa Suomen parasta eläinlääketieteellistä hoitoa. Toipumistakaan minun ei tarvitse murehtia.
Kolmelta puhelimen näytöllä vilkkuu tuttu numero.
“Veli olisi valmis lähtemään kotiin”, lääkäri sanoo.
Saan kuulla, että Velin molemmat olat on tähystetty, mutta vain vasen on leikattu. Oikeasta olkapäästä löytyi pieneltä alueelta pehmeämpää rustoa ja arpi, joka viittaa siihen että myös siellä on ollut OCD-muutoksia. Ne ovat kuitenkin korjautuneet itsestään. Velistä on otettu röntgen- ja ct-kuvat, mutta vasta tähystys kertoi oikean olkanivelen koko totuuden. Hihkun mielessäni riemusta: tällaiset uutiset ovat loistavia, kuntoutettavana on nyt enää vain yksi olkanivel. Mietin mielessäni, että Veli seuraa täsmällisesti isoveljensä Ilon käsikirjoittamaa tietä. Myös Ilolta leikattiin seitsenkuisena vasemmasta olasta kasvuhäiriö. Veljekset ovat todenteolla lähes identtiset.
“Saat tulla hakemaan Velin täältä tunnin kuluttua.”
Neljältä olen sairaalassa. Olo on rauhallinen. Nyt pääsemme askeleen eteenpäin. Hoitaja kertaa kanssani hoito-ohjeet. Seuraavat kaksi viikkoa ovat kriittistä aikaa. Minun on täytettävä koiran kipua koskeva kaavake päivittäin kontrollikäyntiin saakka, joka tullaan sopimaan kahden viikon päähän. Lisäksi on täytettävä kerran viikossa kroonista kipua arvioiva lomake. Täyttämiset tulisi tehdä joka päivä samaan aikaan saman ihmisen toimesta. Kahden viikon ajan Veli saa tehdä ulos vain tarpeensa, ja kaikkea liikettä tulisi välttää. Jalan passiiviset fysioterapiaharjoitukset saa aloittaa loppuviikosta, kun jalkaa on ensin kylmähoidettu muutaman päivän ajan. Leikkaussärkyä ja kipua taltutetaan lääkkeillä - Tramadolia jatketaan samoin kuin tulehduskipulääkettä. Lisäksi aloitetaan Arthryl glukosamiinisulfaatti, jota annetaan Velille kolmen kuukauden ajan.
“Käyn hakemassa nyt Velin”, hoitaja sanoo.
Pian hän tuo huoneeseen puolittain kaljuksi ajellun tokkuraisen pennun, joka ilahtuu minut nähdessään. Lähdemme kävelemään kohti ulko-ovea, mutta matka tyssää muutaman metrin päähän: pennun jalat eivät vielä kanna ulos asti. Nostan 20 kiloisen koiran syliini ja kannan sen autoon. Toipumismatka voi alkaa.
Velin hoitokertomuksessa lukee virheellisesti kaksi kertaa vasen olkanivel. Oikeasta olkanivelestä löytyi pieni pehmeän ruston alue, jossa on ollut todennäköinen OCD.
P.S. Suuret kiitokset kaikille teille, jotka seuraatte Velin matkaa tämän blogin kautta, ja olette olleet minuun yhteydessä. Tsemppiviestit, vertaiskokemukset ja kaikki muut viestit joita olen teiltä saanut ovat korvaamattomia. Minuun voi olla edelleen yhteydessä esim. Messengerin kautta, josta löydyn omalla nimelläni, kommentit tähän blogiin ovat myös enemmän kuin tervetulleita. Toivon sydämestäni kaikille teille kohtalotovereille terveiden koiraystävien täyttämiä päiviä vuosiksi eteenpäin <3
Mirja Leinikka
Kirjoittaja
Mirja Leinikka on intohimoinen koiraharrastaja ja kouluttaja. Hän kilpailee koiriensa kanssa agilityssä, rally-tokossa ja tokossa, ja harrastaa myös muita lajeja. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista ja käyttäytymistä aikuisiällä, ihmisten valmentamista puolestaan työurallaan yritysmaailmassa. Syy eläinten kouluttamisen opintojen aloittamiseen on ollut loputon mielenkiinto siihen, kuinka me ihmiset voimme parantaa eläinten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja opettaa niille mitä ihmeellisimpiä asioita. Mirja on opiskellut eläinten kouluttamista pääasiassa Suomessa, mutta viime vuosina hän on pyrkinyt kouluttautumaan myös ulkomaisilla kursseilla. Tämän on tehnyt mahdolliseksi jäsenyys kansainvälisessä IAABC organisaatiossa (International Association of Animal Behavior Consultants).